Kevät ja Riskeläisvuori

Auringonsäteet puskevat läpi pilviverhosta. Kultainen graniitti lämpenee. Josssain kuuluu lokin naurua. Ilma on kirkasta, raikasta ja tuoksuu keväälle. Merikotka kaartelee taivaalla. Kevään ensikosketukset graniittiin. Sormet kihelmöivät kylmässä halkeamasaa joita aurinko pikkuhiljaa lämmittää. Kiipeily tuntuu juuri oikealta tavalta viettää tämä päivä. Istun lämpimällä kalliolla, suljen silmäni ja kuuntelen kevään tuloa. Maaliskuinen kiipeily aurinkoisella kalliolla luonnon rauhassa on synonyymi rentoutumiselle, nautinnolliselle hetkelle ja irtautumiselle arkisesta aherruksesta, kiireestä.

kuva: Elias Silvola

kuva: Elias Silvola

kuva: Elias Silvola 

kuva: Joonas Selänniemi

kuva: Elias Silvola 

kuva: Elias Silvola 

kuva: Elias Silvola 

Kevätreissu Kittelfjälliin

Olen loppumattomalta tuntuvalla köydenpituudella. Pimenevä ilta saa tyhjyyden allani syvenemään. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Riippuu näkökulmasta josta asiaa tarkastelee. Toisaalta en näe niitä kymmentä köysimetriä jotka roikkuvat vailla varmistuksen tukea, toisaalta minun alkaa olla vaikeaa löytää paikkoja uusille varmistuspisteille. Tilanne vaikuttaa ehkä jopa hieman tukalalta ja kiroan itsekseni kohtaloani. Yläpuolella kohoavan lumiseinän yläpuolella järjetön myrskytuuli puhaltaa ja suuret jäänpalaset sinkoilevat ilmassa. Myrskyn ääni on lähes kuin kaukainen suihkumoottorin jyrinä. Otsalampusta olisi apua jos voisin sytyttää sen otsalleni. Mutta kun en voi. Tilanteessa alkaa olla lähes katastrofaalisia merkkejä. Kaivan taskustani kännykän, sytytän pienen taskulampun ja vailla muuta kiinnityspistettä pistän puhelimen suuhun. Näin saan hieman valoa elämään ja yksinäisyyteeni tällä pimeällä seinämällä. Lopulta saan kelvollisen varmistuksen ja uskaltaudun nousemaan ylemmäs kohti viimeistä vaikeaa porrasta ja lumikenttää. Lumikenttä jatkuu vielä pari kymmentä metriä ja lopulta heittäydyn pelonsekaisin miettein tasaiselle maalle. Olen onnellinen ja helpottunut, en välitä tuulesta tai naamaa piiskaavista lumikiteistä. Olen vain iloinen ollessani täällä ylhäällä ja katsoessani kuinka tähdet syttyvät yksitellen, pohjoiselle taivaalle ilmestyy revontulia ja idästä nousee kuu valaisemaan maisemaa. Lauleskelen Bob Marleyn sanoin ja varmistan köysitoverini ylös.

I toppen

c. Tapsa

c.Tapsa

Urheilujuomaa  c.Tapsa

Matkasin kohti pohjoista viikko sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä. Suunnitelmissa oli liittoutua pohjoisen poikain, Tapsan ja Villen kanssa ja suunnata autolla Ruotsiin. Alun suunnitelmanmuutosten jälkeen matka sujui leppoisasti ja lauantai-iltana oltiin perillä ja nukahdin Ruotsalaisen tähtitaivaan alla. Mökki oli varattu vasta sunnuntaista eteenpäin.

Sunnuntaina heitimme sukset jalkaan jo heti aamusta ja sain ensi kosketukseni randoiluun. Lähdimme katsastamaan kiipeilypaikkoja sekä hiihtelemään Borgafjälletin huipulle. Hauskaa hommaa. Jyrkkää lunta riitti ylöspäin, sivuttain, ja lopulta alaspäin. Vertikaalimetrejä kertyi lähemmäs 900 metriä. Aurinko paistoi ja matkanteko suksilla taittui vaivattomasti. Lainasin Tepolta sukset johon sai kiipeilykengät kiinni ja niillä mentiin koko reissu. Myös alaspäin laskeminen sujui kohtalaisesti. Homma tuntui aivan mahtavalta tavalta liikkua tuntureilla ja totta kai vuorillakin. Suksihommien parissa vietimme viikon aikana kolme päivää ja vertikaalimetrejä kertyi mukavasti. Toisena hiihtopäivänä löytyi jopa kelvollista puuteria, tosin meikäläisen kokemuksella kaikki on kelvollista, johon pääsin piirtämään omaa jälkeäni. Muutaman kerran kävi mielessä kieltämättä jopa suksien hankkiminen ja luultavasti jossain vaiheessa täytyy lankut hankkia. On se vaan niin siistiä hommaa vaikka aikaisemmin oon kieltämättä ollut hieman skeptinen asiaa kohtaan. Tarkemmin mietittynä kohtalaisen luonnollinen tapa liikkua mäellä.

Viikon aikana saimme raahattua itsemme myös kiipeilyn merkeissä mäkeen. Ensimmäinen reitti oli kova pala. Tai ei välttämättä liian kova mutta kuluaarimainen luonne ja lumisade eivät ole paras mahdollinen kombinaatio. Eli liian kova pala meille. Kiipeillyt kp:t olivat jyrkkää lumikiipeilyä, helppoa mixtaa ja olihan siellä pieni pätkä jäätäkin. Spindriftiä valui reittiä pitkin suurenevina ryöppyinä ja lopulta päätimme laskeutua takaisin turvaan. Kyseessä olisi ollut suuri linja jonka erottaa selkeästi jo kaukaa katsottuna.

Luonteeltaan kiipeily Borgafjälletin pohjoisseinällä on miellyttävää mixtaa hyvällä kivellä, epämielyttävää mixtaa paskalla kivellä, muutamia mahtavia jäälinjoja sekä todella kuumottavaa lumikiipeilyä jyrkällä lumella ilman varmistuksia. Sinäänsä ihan nautinnollista kiipeilyä.

Saimme kiivettyä seinämälle kaksi uutta reittiä, Skattkammarsön M6 4kp. sekä Smyggekubben M5+ 2kp.

projekti

c. Tapsa

Projekti

Smyggekubben on seinämän oikeassa reunassa. Reitti alkaa jyrkällä dihedraalilla jota jatkuu lähes koko köydenpituuden muuttuen lopussa chimneymäiseksi tuutiksi. Hyvältä ständiltä reitti jatkuu pienen kulmapyngerryksen kautta jyrkille lumikentille ja toppiin.

Toinen kiipeämämme reitti oli hieman vaikeampi. Jokunen kymmenen metriä edellisestä vasemmalla sijaitsee Skattkammarsön. Alussa vaikeampaa kiipeilyä kivellä, lopussa kuumottavinta lumikiipeilyä mitä olen koskaan kokenut. Tekstin alussa on mietteitä yläosan kiipeilystä. Kokemuksena reitti ja varsinkin sen loppu oli yksi parhaista kiipeilyn parissa. Ja vaikkakin niin, en silti halua kokea samanlaista enää toista kertaa. Illalla istuin vaan pää tyhjänä viinilasi kädessä mökillä ja tuijotin seinään. Näitä fiiliksiä oikeastaan kiipeilystä kait haetaankin. Ennen ei oo kyllä muistaakseni pää tyhjentynyt näin kunnolla.

Skattkammarsön 

Skattkammarsön

Smyggekubben

Smyggekubben

Smyggekubben

Smyggekubben 

Mahtava reissu taas, ja mahtavia kokemuksia. Jännittävää kiipeilyä, leppoisaa laskettelua ja mökkeilyä. Treenimielessäkin reissu oli todella antoisa. Huomasin että tähänastinen treeni on osunut suurin piirtein kohdilleen eikä mäessä ainakaan jalat ruvennut missään vaiheessa hapottamaan. Hapenottokyky näyttäisi olevan kohdillaan. Samoin pitkäkestoinen pelikestävyys on ihan ok. Hyvin jaksoi painaa muutaman päivän putkeen vaikka nousumetrejä tuli ihan hyvin. Samaan tyyliin kun jatketaan niin kesäksi saattaa päästä ihan ok kuntoon.

c. Tapsa

Skattkammarsön, mun lähetysvuoro c. Tapsa

Ville tuuttaa lumilipasta läpi c. Tapsa

c.Tapsa

c. Tapsa

c. Tapsa

c. Tapsa

c. Tapsa

Angels cape

Muutamia ruutuja eiliseltä ulkoiluiltapäivältä. Käytiin katsastamassa angelniemen jäätilanne ja jäätä oli! Pistin oikeen tuoreet terät hakkuihin. Todella hyvää sitkasta jäätä. Oikea kiipeilyllinen nautinto. Linjat sais olla vaan vähän pidempia. Vesisateesta huolimatta saatiin hyvin kiivettyä aikaikkunaan nähden ja oikeestaan teki todella hyvää päästä hakkaamaan kunnon jäätä ennen Ruotsin reissua.

Ei muuten kannata jäädä autolla kiinni hankeen Angelniemessä. Mehän jäätiin. Jarkko kävi kysymässä läheisestä talosta josko olisi apua irronnut. Vastaus Jarkon kohteliaaseen kysymykseen oli et EI NYT TÄLLÄKERTAA ja pään pudistus. Vähän pisti kiehuttamaan. Mutta onneksi pitkällisen yrittämisen tuloksena auto saatiin taas tielle ja päästiin kotiin.

Jarkko kakkostelee jotain oikean laidan linjaa

Jarkon llähetysvuoro

Tää on siistii

Täydellistä jäätä

Kevättä ilmassa

Kevät meneekin nopeasti. huomenna on lähtö pohjoiseen ja jääkiipeilemään. Nyt viimeinen kuukausi on ollut treenaamisen kannalta keskitasoa. Sellaista hiljaiseloa. Peruskuntoharjoituksia muutama kerta viikossa. Paljon hiihtoa ja joitain kertoja mäessä, sekä kiipeilyä hakuilla. Nyt melkein viikonpäivät oon potenut pientä flunssaa joten on ollut iltaisin aikaa miettiä hieman kevään treeniohjelmaa. Nyt tuntuu että oon paremmassa kunnossa kuin koskaan mutta jotenkin täytyy vielä parantaa suorituskykyä. Olen yrittänyt etsiä netistä informaatiota että miten tulisi treenata jotta saisin mahdollisimman hyvän suorituskyvyn reissuun. Rock climbing UK:n sivulla on joitain hyviä artikkeleita treenaamisesta esim: http://rockclimbinguk.co.uk/the-need-for-specificity-in-your-training/. Seuraavassa muutamia ajatuksia joita on herännyt artikkeleiden lukemisesta.

Hapenottokyky näyttää olevan perusta koko suorituskyvylle. Liikuttaessa korkealla on vielä tärkeämpää turvata kudoksille riittävä hapensaanti joten reserviä pitää olla. Jostain luin että hapenottokyvyn parantamiseen parhaimpia liikuntamuotoja ovat sellaiset lajit jossa mahdollisimman suuri osa elimistön lihaksista joutuu rasitukseen. Onhan se ihan pääteltävissäkin.

Tällaisia urheilulajeja ovat esimerkiksi hiihto ja pyöräily. Kun lihakset saavat tarpeeksi happea ei energiaa tarvitse tuottaa anaerobisesti ja näin ollen maitohappoa ei synny lihassoluihin ja suorituskyky pysyy yllä. Hapenottokyvyn parantuessa täytyy treenien olla vaativampia jotta edistystä tapahtuu. Oon kyllä itsekin huomannut miten just hiihto on helkkarin hyvää hapenottokyvylle ja sitten maastopyöräily kanssa. Mäkijuoksu sauvojen avulla vois olla aika hyvää myös. Alamäessä pystyy lepäämään ja ylämäessä joutuu tekemään kovempaa hommaa. Elimistö niinku pakottaa itsensä palautumaan nopeasti alamäessä koska kohta on taas ylämäki ja happea tarvitaan lihaksiin. Sitä kun tekee riittävästi, niin jossain vaiheessa huomaa ettei ylämäissäkään enää hengästytä ihan niin paljon. Se on siisti fiilis..

Luonnollisestihan fyysisen kunnon treenaamiseen on varmaan satoja eri tekniikoita ja muotoja. Mun mielestä on kuitenkin tärkeää löytää ne itselle sopivat treenimuodot ja pidättäytyä niissä. Parempi on tehdä tuttuja ja turvallisia treenejä ennemmin kuin koko ajan vaihdella. Tietysti on hyvä tehdä monipuolista treeniä mutta yritän sanoa että jos eri treenimuodot riistäytyy käsistä voi olla että treeni ei pian olekaan enää niin hyödyllistä kyseistä tavoitetta ajatellen.

Vuorilla liikuttaessa päivät venyvät usein pitkiksi ja suorituskykyä täytyy pitää yllä. Olenkin järkeillyt että kesää kohden treenejä täytyisi pidentää. Välttämättä rasittavuuden ei tarvitse olla kovin raskas vaan pikemminkin totuttaa elimistöä pitempikestoiseen kevyempään rasitukseen. Eihän kiipeily välttämättä ole mitään maailman rasittavinta, ellei halua tehdä nopeusennätyksiä.
Tästä päästään mielestäni treenaamisen tärkeimpään seikkaan eli spesifisyyteen. Olen aina ollut sitä mieltä ja voin pienoisella kokemuksellakin sanoa, että jos treenaa jotain tiettyä kohdetta varten parhaan tuloksen saa tekemällä mahdollisimman jäljitteleviä treenejä. On turhaa tehdä lyhyitä lähes maksimisykkeen lenkkejä jos on lähdössä kolmeksi viikoksi kapuamaan jyrkkää mäkeä painava reppu selässä. Parempi mennä mäkeen kävelemään reppu selässä vaikkakin täällä eteläisessä Suomessa mäet ei nouse kovin kummoisiin korkeuksiin. Kovalla työllä ja välillä pienellä kärsimyksellä pääsee yllättävän hyviin tuloksiin. Mäkikävely on hyvää treeniä myös melkein mille vaan kiipeilyretkelle jos tiedossa on pitempiä lähestymisiä. Joku sporttihemmo voi nyt puolustella että ei pysty kun reidet kasvaa. Niin ne varmaan kasvaakin mutta on sekin aika synkkää että meet Ceuseen kahdeksi viikoksi kiipeemään ja 300 verttimetrin korkeusero on niin rasittava, että kallion juurelle päästessä on niin paskana ettei kiipeilystä tule yhtään mitään.

Kaikki kaikessa fyysisen kunnon salaisuus näyttää olevan hapenottokyky, ja spesifisellä treenaamisella pääsee parhaisiin tuloksiin riippuen tietysti kohteesta. Valitettavasti se ei vielä riitä, sillä jos pää hajoaa vuorella ja motivaatio lopahtaa, on sekin onnistumisen kannalta aika huono homma. Ei tule onnistumista. Sen takia pidän äärettömän tärkeenä myös treenata psyykkistä puolta. Vuorikiipeilyssä yks hieno puoli on myös se kuinka ankeeta se voi välillä olla. Huonosti nukutun yön jälkeen herää bivistä jossain kivikossa, on kylmä koska aurinko ei ole vielä noussut ja pitää pakottaa itsensä ulos lämpimästä makuupussista tekemään jotain asiaa joka näyttää ihan helvetin pelottavalta on ihan helvetin ankeeta ja kiroat koko homman syvimpään suohon. Sit kun pääsee reitille ja aurinko nousee ja tulee lämmin on taas hyvä olla ja maailman paras fiilis. Suuremmilla vuorilla on vielä sääaspeksti ja saattaa olla että joutuu viettämään monta päivää paikallaan pitämässä myrskyä. 2 neliön teltta rupeaa varmasti käymään ahtaaksi siinä vaiheessa vaikka siellä yksin onkin. Näitä tilanteita varten täytyy myös varautua. Täytyy tehdä normaalissa arkielämässä ratkaisuja jotka ei valttämättä ole helpoimman kautta toteutettavissa ja lähteä treenaamaan ulos vaikka vettä sataa ja on 30 m/s vastatuuli. Ulkopuolisesta tuntuu ehkä hullulta kuinka joku haluaa tuollaisia kokemuksia vapaaehtoisesti mutta tosiasia on että se on yhtälailla valmistautumista tavoitteeni saavuttamiseen. Joillakin se tavoite on maraton ja meikäläisellä se sattuu olemaan vuori Kazakstanissa.

Huomenna olen tosiaan lähdössä pohjoiseen. Alun perin suunnitelmissa oli mennä Norjaan mutta suunnitelmat elää ja nyt on mökki varattu Pohjois-Ruotsista Kittelfjällistä. Siellä pitäis olla mixtatouhua sekä jäätä, sekä tietysti laskemista. Joka tapauksessa aivan mahtavaa päästä kapuamaan vähän isompia mäkiä Hirvensalon sijaan. Yhdeksän päivän loma on kanssa ihan jees juttu jo itsessäänkin.