Kevättä ilmassa

Kevät meneekin nopeasti. huomenna on lähtö pohjoiseen ja jääkiipeilemään. Nyt viimeinen kuukausi on ollut treenaamisen kannalta keskitasoa. Sellaista hiljaiseloa. Peruskuntoharjoituksia muutama kerta viikossa. Paljon hiihtoa ja joitain kertoja mäessä, sekä kiipeilyä hakuilla. Nyt melkein viikonpäivät oon potenut pientä flunssaa joten on ollut iltaisin aikaa miettiä hieman kevään treeniohjelmaa. Nyt tuntuu että oon paremmassa kunnossa kuin koskaan mutta jotenkin täytyy vielä parantaa suorituskykyä. Olen yrittänyt etsiä netistä informaatiota että miten tulisi treenata jotta saisin mahdollisimman hyvän suorituskyvyn reissuun. Rock climbing UK:n sivulla on joitain hyviä artikkeleita treenaamisesta esim: http://rockclimbinguk.co.uk/the-need-for-specificity-in-your-training/. Seuraavassa muutamia ajatuksia joita on herännyt artikkeleiden lukemisesta.

Hapenottokyky näyttää olevan perusta koko suorituskyvylle. Liikuttaessa korkealla on vielä tärkeämpää turvata kudoksille riittävä hapensaanti joten reserviä pitää olla. Jostain luin että hapenottokyvyn parantamiseen parhaimpia liikuntamuotoja ovat sellaiset lajit jossa mahdollisimman suuri osa elimistön lihaksista joutuu rasitukseen. Onhan se ihan pääteltävissäkin.

Tällaisia urheilulajeja ovat esimerkiksi hiihto ja pyöräily. Kun lihakset saavat tarpeeksi happea ei energiaa tarvitse tuottaa anaerobisesti ja näin ollen maitohappoa ei synny lihassoluihin ja suorituskyky pysyy yllä. Hapenottokyvyn parantuessa täytyy treenien olla vaativampia jotta edistystä tapahtuu. Oon kyllä itsekin huomannut miten just hiihto on helkkarin hyvää hapenottokyvylle ja sitten maastopyöräily kanssa. Mäkijuoksu sauvojen avulla vois olla aika hyvää myös. Alamäessä pystyy lepäämään ja ylämäessä joutuu tekemään kovempaa hommaa. Elimistö niinku pakottaa itsensä palautumaan nopeasti alamäessä koska kohta on taas ylämäki ja happea tarvitaan lihaksiin. Sitä kun tekee riittävästi, niin jossain vaiheessa huomaa ettei ylämäissäkään enää hengästytä ihan niin paljon. Se on siisti fiilis..

Luonnollisestihan fyysisen kunnon treenaamiseen on varmaan satoja eri tekniikoita ja muotoja. Mun mielestä on kuitenkin tärkeää löytää ne itselle sopivat treenimuodot ja pidättäytyä niissä. Parempi on tehdä tuttuja ja turvallisia treenejä ennemmin kuin koko ajan vaihdella. Tietysti on hyvä tehdä monipuolista treeniä mutta yritän sanoa että jos eri treenimuodot riistäytyy käsistä voi olla että treeni ei pian olekaan enää niin hyödyllistä kyseistä tavoitetta ajatellen.

Vuorilla liikuttaessa päivät venyvät usein pitkiksi ja suorituskykyä täytyy pitää yllä. Olenkin järkeillyt että kesää kohden treenejä täytyisi pidentää. Välttämättä rasittavuuden ei tarvitse olla kovin raskas vaan pikemminkin totuttaa elimistöä pitempikestoiseen kevyempään rasitukseen. Eihän kiipeily välttämättä ole mitään maailman rasittavinta, ellei halua tehdä nopeusennätyksiä.
Tästä päästään mielestäni treenaamisen tärkeimpään seikkaan eli spesifisyyteen. Olen aina ollut sitä mieltä ja voin pienoisella kokemuksellakin sanoa, että jos treenaa jotain tiettyä kohdetta varten parhaan tuloksen saa tekemällä mahdollisimman jäljitteleviä treenejä. On turhaa tehdä lyhyitä lähes maksimisykkeen lenkkejä jos on lähdössä kolmeksi viikoksi kapuamaan jyrkkää mäkeä painava reppu selässä. Parempi mennä mäkeen kävelemään reppu selässä vaikkakin täällä eteläisessä Suomessa mäet ei nouse kovin kummoisiin korkeuksiin. Kovalla työllä ja välillä pienellä kärsimyksellä pääsee yllättävän hyviin tuloksiin. Mäkikävely on hyvää treeniä myös melkein mille vaan kiipeilyretkelle jos tiedossa on pitempiä lähestymisiä. Joku sporttihemmo voi nyt puolustella että ei pysty kun reidet kasvaa. Niin ne varmaan kasvaakin mutta on sekin aika synkkää että meet Ceuseen kahdeksi viikoksi kiipeemään ja 300 verttimetrin korkeusero on niin rasittava, että kallion juurelle päästessä on niin paskana ettei kiipeilystä tule yhtään mitään.

Kaikki kaikessa fyysisen kunnon salaisuus näyttää olevan hapenottokyky, ja spesifisellä treenaamisella pääsee parhaisiin tuloksiin riippuen tietysti kohteesta. Valitettavasti se ei vielä riitä, sillä jos pää hajoaa vuorella ja motivaatio lopahtaa, on sekin onnistumisen kannalta aika huono homma. Ei tule onnistumista. Sen takia pidän äärettömän tärkeenä myös treenata psyykkistä puolta. Vuorikiipeilyssä yks hieno puoli on myös se kuinka ankeeta se voi välillä olla. Huonosti nukutun yön jälkeen herää bivistä jossain kivikossa, on kylmä koska aurinko ei ole vielä noussut ja pitää pakottaa itsensä ulos lämpimästä makuupussista tekemään jotain asiaa joka näyttää ihan helvetin pelottavalta on ihan helvetin ankeeta ja kiroat koko homman syvimpään suohon. Sit kun pääsee reitille ja aurinko nousee ja tulee lämmin on taas hyvä olla ja maailman paras fiilis. Suuremmilla vuorilla on vielä sääaspeksti ja saattaa olla että joutuu viettämään monta päivää paikallaan pitämässä myrskyä. 2 neliön teltta rupeaa varmasti käymään ahtaaksi siinä vaiheessa vaikka siellä yksin onkin. Näitä tilanteita varten täytyy myös varautua. Täytyy tehdä normaalissa arkielämässä ratkaisuja jotka ei valttämättä ole helpoimman kautta toteutettavissa ja lähteä treenaamaan ulos vaikka vettä sataa ja on 30 m/s vastatuuli. Ulkopuolisesta tuntuu ehkä hullulta kuinka joku haluaa tuollaisia kokemuksia vapaaehtoisesti mutta tosiasia on että se on yhtälailla valmistautumista tavoitteeni saavuttamiseen. Joillakin se tavoite on maraton ja meikäläisellä se sattuu olemaan vuori Kazakstanissa.

Huomenna olen tosiaan lähdössä pohjoiseen. Alun perin suunnitelmissa oli mennä Norjaan mutta suunnitelmat elää ja nyt on mökki varattu Pohjois-Ruotsista Kittelfjällistä. Siellä pitäis olla mixtatouhua sekä jäätä, sekä tietysti laskemista. Joka tapauksessa aivan mahtavaa päästä kapuamaan vähän isompia mäkiä Hirvensalon sijaan. Yhdeksän päivän loma on kanssa ihan jees juttu jo itsessäänkin.