Bodomtrail 2016

Kuva: Karri Jalava

Keväinen helleaalto hivelee paljaita käsivarsia. Kovaäänisistä kaikuu sydämensyke. Aikaa Bodomtrail 2016 alkuun on muutama sekunti. Oma sydän hakkaa jotain 120, vaikka askeltakaan ei ole vielä otettu. Jännittävä fiilis. Olen ensimmäisessä lähtöryhmässä ja lähtö on sen mukainen. Lehmänkello soi ja sitten mennään. Ensimmäinen kilsa hiekkatiellä taittuu reiluun kolmeen ja puoleen minuuttiin. Henki salpautuu. Kaikilla on kiire poluille.

Onneksi vauhti tasoittuu polulle päästessä, tuolla vauhdilla olisi sydänkohtaus vääjäämätön kohtalo, ja oma juoksurytmi alkaa pikkuhiljaa löytymään. Meno on kuitenkin takkuista. Pohkeet tuntuvat jäykiltä ja liikehdintä kokonaisuudessaan on kovin tahmaista. Tuntuu oikeastaan vähän epätoivoiselta koko homma. Sinnittelen kuitenkin muiden mukana ja kilometrit taittuvat täydellisiä juoksupolkuja seuraillen.

Ilma on lämmin ja odottelen jo ensimäistä juomapistettä joka tulee onneksi jo kuuden kilsan kohdalla. Kaadan kämmenelle vettä ja saan vähän kostutettua suuta. En tiedä vaikuttaako se vai kolmen sekunnin pysähdys mutta tästä eteenpäin juoksu alkaa akkiä sujumaan. Seuraavat kymmenen kilsaa menee sen kummempaa ajattelematta taikka töitä tekemättä. Lennän poluilla. Meno on todella nautittavaa. Ihmettelen välillä menemisen helppoutta. Tää on helvetin siistiä. Ihan uusi kokemus juoksemisen hienoudesta.

Saan vettä juodakseni 12kilometrin kohdalla ja jatkan kevein askelin toiselle kierrokselle. Ensin hiekkatietä ja sitten suota. Välissä tulee jokunen pieni mäki ja joitain tienpätkiä. Olen juossut tovin ja tarkistan matkaa kellosta. 13,38 kilsaa takana. Ei tunnu kilometrit taittuvan vaikka onhan tässä jo juostu. 

No, jatketaan matkaa. Parin kilsan päästä vilkaisen kelloa taas. 13,38 kilsaa edelleen. Kello on jossain välissä pysähtynyt. Ei helvetti. Kuinka paljon tässä nyt on mennyt? Koska alan kiristämään vauhtia loppua kohden? No järkeilen että ehkä kilsa tai pari on menty. Eli jos rupeen kiristämään sitten kun kello näyttää 18km. Niin pitäis saada jonkunnäköinen loppukiri aikaan. Edelleen oli kuitenkin fiilis, että hyvin kulkee.

Matka taittuu hymyssäsuin. kuva: Poppis Suomela

 Jatkan rallattelua pitkin Pirttimäen polkuja. Viimevuodesta en oikein muista miten polku menee. Aika yksin saan tässä vaiheessa juosta. Muutaman kymmenen metrin päässä edellä menee pari selkää joita pikkuhiljaa tavoitan. Toinen kavereista osoittautuukin tutuksi ja yhdessä ylämäessä huudan vähän kannustuksen sanoja. "Nyt Teemu Vauhtia!!" Jo lähtee kaveri sammaleet pöllyten mutklaisia polkuja näkymättömiin.

Yht äkkiä tulen soratielle. Oikealta tulee ensimmäisen kierroksen juoksijoita samaiselle tielle ja kysyn epäuskoisena et tuleeko nyt jo maali. Saan vastauksena että no tuleehan se. Viimeiset parisataa metriä mennäänkin yhtä kovaa kuin ensimmäiset. Saan kiristettyä viimevuoden ajasta suurin piirtein 16 minuuttia, sekä sen, että nyt juoksu tuntuu nautinnolta. Jopa siinä määrin että maalissa on sellainen fiilis että oliskohan pitänyt juosta kovempaa.

Ehkä tätä voi nyt pitää hyvänä valmistautumisena kolmen viikon päästä juostavaa karhunkierrosta varten. Nyt voi melko luottavaisin mielin lähteä juoksemaan Kuusamon poluille. siellä sentään saa juosta vähän pitempään. Seuraavat pari viikkoa tietää juoksemista ja kilometrien keräilyä sekä pari kolme kovempaa reeniä. Sitten katotaan miten miehen käy kun on edessä vähän pidempi matka.

Kisan jälkeen istun Bodomjärven rannalla ja liotan jalkojani viileässä vedessä. Aurinko lämmittää pilvettömällä taivaalla ja elämä tuntuu hienolta pienoisessa endorfiinipöllyssä. On tä vaan hienoa! 

Tapahtumana BodomTrail oli taas ensiluokkaisesti järjestetty. Hienoa nähdä että näin suuri joukko ihmisiä on innostunut poluilla juoksentelusta. 

Tässä järjestäjäm puolesta hienon hieno kisavideo tapahtumasta